Olla minä, jota rakastan.

Onko kauniimpaa syyspäivää kuin tänään? Aurinko kurkkii taivaalta, vieno tuuli käy ja ilma on sopivan viileä. Tiedättekö minä olen loistavalla tuulella ja ajattelin jakaa sen teidän kanssa. Olen tällä hetkellä niin onnellinen, että voisin itkeä ilosta ja toivon ettei iloni ole liian ennen aikaista.

Minulla todettiin nivelreuma tammikuussa 2011. Sitä ennen olin itse jo pelännyt jotain vastaavaa 'vikaa' minussa olevan jo vuodesta 2004-2005. Kuten ystäväni tietävät, että minun intohimoni tuohon saakka oli ollut urheilu, juoksu, kestävyysmatkat. Se oli minun elämäni suola ja sokeri, se piti minut sellaisena jona halusin olla. Nautin sen tuomasta hurmoksesta, uhmasta säitä vastaan ja äärirajojen koettelimisesta.  Sitten hakeuduin ja kouluttauduin myös liikunnanpariin, kuten pari edellistä kirjoitustani sitten kerroinkin. Tällöin ongelmat voisiko sanoa, alkoivat räjähdellä ja ilmetä.

Muutenhan oireet eivät minua vaivanneet kuin liikkuessa. Laskettelurinteessä alkoi päkiästä hävitä tunto ja koko jalka puutui. Enhän voinut kuin keskeyttää laskettelun siltä päivältä ja hetkeltä, näinä hetkinä kun olin rinteessä näkövammaisen opaslaskijana tai tuomassa liikuntarajoitteista rinnettä alas kelkalla. "Ilman toista jalkaanihan" minä olin turvallisuusriski sille toiselle. Juoksulenkeistä alkoi tulla tuskaa. Sama ongelma kuin rinteessä, kipu tuli päkiään ja kun yritin vain juosta ettei sitä ole olemassa niin kipu "vei koko jalan". Sormia alkoi särkeä, juilia, mutta se meni muutamassa päivässä alkuun ohitse. Sitten tuli mukaan aamujäykkyys jalkaterissä. Nousit aamulla sängystä ylös niin tuntiin-kahteen ei voinut kävellä koko jalkapöydillä vaan kantapäillä ja jalkaterän sivuilla. Se kävi niin kipeää. Sitten alkoi tulehtumaan olkapäät ja voi sanoa, että niinä hetkinä oli kuin helvetin tuli olisi palanut olkapäissä. Kipu hiipi ja kuumeni ja lopulta et liikuttanut kättäsi enää kuin kyynärvarresta. Olo oli kuin sinut olisi amputoitu käsistä ja uudet kätesi olisi kiinnitetty kylkiin ja niiden mitta oli kyynärvarsi. Et voinut harjata hiuksiasi, vaatteiden pukeminen oli vaikeaa, hampaiden ja tukan pesu tuskaa.

Syksyyn 2010 kävin valittamassa oireitani niin työterveydessä  kuin paikallisessa tk:ssa. Ajatelkaa, melkein kuusi vuotta! Aina kuulin, että ei minussa mitään vikaa ole. Osta kenkiin sopivat pohjalliset, syö buranaa ja venyttele. Siinäpä ne, Suomen lääkäreiden yleisimmät ohjeet. Sitten 2010 syksyllä minua alettiin jo vähän kuunnella, alettiin pumpata verikokeita. Taas kuulen, että ei mitään vikaa kun veressä ei näy mitään poikkeavaa. Kortisonia pumpataan piikeillä niin jalkaan kuin olkapäihin, lopulta jo tk:n hoitaja sanoi, ettei sinuun voida enää oikeastaan laittaa sitä. Lopulta lääkäri sanoi, että laitan konsultaatio pyynnön Oys:iin, että mitä mieltä ovat, otetaanko sinut tutkittavaksi ja sanoi vielä, että epäilempä että eivät kutsu. Meni kolme päivää niin sain kutsun reumatologian yksikköön ja pari viikkoa niin sain diagnoosin, että sinulla on nivelreuma joka on hyvässä vaiheessa. Ei hätää kun lääkitys aloitetaan välittömästi niin ehkäisemme/ hidastamme pysyvien muutosten tulemisen.

Samalla lääkäri pahoitteli, sitä että kun kunnan tk:ssä tuijotetaan monesti vain niihin verikoetulosten arvoihin ja monen hoitoon pääseminen viivästyy valitettavasti sen takia. 40%:lla reumaa sairastavista ei näy veriarvoissa poikkeavuuksia! Mielestäni määrä on huima.

Mutta nyt hehkutan, että lääkkeeni todella toimivat. Toivottavasti en hehkuta nyt liian aikaisin, mutta viime viikkoina olen laittanut juoksulenkkarit jalkaan ja käynyt juoksemassa lyhysiä, noin viiden kilometrin lenkkejä eikä kipua ole missään! Ymmärrättekö mitä se tarkoittaa? Minä voin alkaa toteuttamaan jälleen itseäni, päästä olemaan minä jälleen, olla se minä jota todella rakastan olla. Saada nauttia endorfiineistä ja sen luomasta hyvänolon tunteesta ja saada takaisin se keho jossa minun on hyvä olla. Tottakai kehoni on muuttunut sen jälkeen kun juoksu on minulta ns. otettu pois ja tietenkin joku sanoo, että ikä tekee myös tehtävänsä, mutta ei 27-vuotias ole ikä loppu. Toivon todella, että voin alkaa nauttimaan jälleen liikunnasta ilman kivun luomaa tuskaa ja ahdistusta. Nyt minulla on niin hyvä mieli aamun juoksulenkin jälkeen jonka kävin hölkkäilemässä kahden koiruuteni kanssa ja olen sen takia tänään saanutkin jotain oikeasti aikaiseksikin!

Tämän päivän tehopakkaus kiittää ja hymyilee. Elämä on jälleen yhtä ihanaa kuin pihalla oleva auringonpaistekin. ja P.S. Tänään saan kullankin kotiin <3