Tiedättekö olen paljon aikaansaamattomampi kotihommien kanssa kun ukko-kulta ei ole kotosalla. Koko ajan sellainen olo, että jos minä huomenna sitten. Joka päivä jotakin huomaan siirtäväni huomiselle. Jotenkin on sellaineno olo, ettei niillä kotihommilla ole mitään merkitystä kun kukaan ei ole niitä näkemässä olenko ne tehnyt vai en.
Huomaan miettiväni, eikö asioilla ole minulle merkitystä samallalailla kun olen yksin? Kun mies on kotona, haluan, että on siistiä ja hänen on mukava olla. Haluan että hänen on mukava tulla töistä kun ruoka on valmis ja koti puhdas, eikä hänen tarvitse stressata sellaisista asioista enää työpäivän päälle. Itse kylläkin silloin sykin kun tuulispää, että saan kaiken aina valmiiksi ennenkuin hän tulee kotiin. Ja sen jälkeen rauhoitun.
Nyt kun olen ollut taas kotona yksin reilun viikon, olen kaksi kertaa tehnyt itselleni ruokaa. Muutoin mutustan vain leipää tai haen kaupasta jotain äkkimättöä. Vaikka tasan siihen ruuan tekemiseen itselleni vain, ei menisi sen enempää aikaa kuin kullan ollessa kotona, mutta en vain saa sitä tehtyä. Voi sanoa, että minulla on tuolloin perustarve nälkä, mutta ei tarpeeksi vahvaa motiivia tehdä ruokaa itselleni. Minun motiivini tehdä ruokaa on näköjään kultani kotona olo. Voisiko tätä sanoa riippuvaisuudeksi toisen läsnäolosta?
1 kommentti:
Täällä taas, vierailulla.
Lähetä kommentti