En tiedä kumpi kasvoi henkisesti tänä aamuna enemmän, minä vai koira.
Kuten tiedätte omistan kolme rakasta räppäkäpälää. Minun elämäni valo ja hellyyden kaipuuni täyttäjät. Turvatyynyni ja hermoraunioni.
Tämä viikko on muutenkin ollut tavanomaisesta poikkeava, kaksi näistä koiruuksista on ollut mummolassa, isä kävi noutamassa ne sunnuntaina appiukkoni luota kun olimme isänpäivää viettämässä. Tämä sen vuoksi kun tälle nuorimmaisella alkoi juoksuaika ja perjantaina saimme tiedon, että meidän uroksemme ei ole kelvollinen isäukoksi. Hänellä todettiin kaihi toisessa silmässä joka on vahva ja eläinlääkärit eivät anna myönteistä lausuntoa nyt sitten tämän takia. Joten kuviot uusiksi.
Lauantaina myös rakkaani ilmoitti lähtevän työreisulle viikoksi Joensuuhun ja minun suunnitelmat oli lähteä tänään käsityömessuille Tampereelle, mihin koirat? No kaksi meni tosiaan sinne porukoille, mutta eihän tätä killallaan olevaa neitiä sinne voi laittaa, tai kaikilla menee siellä hermo. Joten markkinoimme tämän neitin pääsemään appiukon mukana mökille viikonlopuksi, mutta sitä ennen koiruus piti viedä appiukon siskolle 5 tunniksi kunnes appi pääsee töistä.
No se mikä tästä viikosta on tehnyt todella erilaisen on se, ettei Milli neiti ole ollut koskaan yksin! Siis ei koskaan. Eka päivät se todella oli kotonakin mieli maassa, että missä muut on? Mutta hiljalleen rentoutui ja hiukan kai unohti. Mutta tänä aamuna, minä en tiennyt miten päin olisin ollut. Aamulla pakkasin laukkuni ja sitten koiran laukun ja ihan kuin pikkuneiti olisi arvannut, että hän ei tule pääsemään mukaani. Pieni vikinä jo kotona eteisessä. Autossa matkalla Ouluun pieni vikinä ja sitten kun minä vein sen sinne mieheni tädille, annoin herkun jota se säntäsi juosten syömään ja minä poistuin hiljaisuudessa ovesta.
Lähtöni jälkeen herkku oli hotkittu alas, ja perään ovelle vikisten ja haukkuen. Onneksi täti on omistanut itsekin ennen koiria, niin oli hoksannut lähteä samantien kävelylle jotta neiti unohtaisi poistumiseni. Takaisin tultua oli kurkittu jääkaapin uumeniin ja koira oli saanut maistuvan aterian joka oli kadonnut välittömästi parempiin suihin :) Sitten leikit päälle pehmolelujen kera ja tietenkin lapsella tulee sen jälkeen uni. Onneksi lapsella on hyvä päivähoitaja niin äiti pääsee levollisin meilin minilomalle käsitöiden maailmaan :)
Mutta se tunne kun lähdin ja jätin koiran pysäytti minut. Olenko todella niin kiintinyt niihin pieniin karvakasoihini? Huoli kalvoi ja teki mieli palata hakemaan koira. Tuntui pahalta lähteä. Olen kuullut, että nuoret äidit eivät voi/ pysty jättämään lapsia hoitoon muille, koska eivät haluaa jättää lasta hetkeksikään. Mutta minä en meinannut pystyä jättämään koiraa! Pitäisikö minun huolestua? Mietin vain sen pienen pientä vikinää ja kosteita silmiä...Pehmoistakin pehmoisempaa turkkia ja lämpöä kun nukkuu kerällä sylissä..-huokaus- Mutta ehkä tämä on niitä henkisen kasvun paikkoja jälleen meille molemmille, katkaistaan napanuora. Ei tee pahaa koiralle,eikä minulle, olla hetkinen ilman meitä.
Mutta nyt ollaan junassa pylly penkissä. Ilokseni huomasin kun aloin koulutehtävää tekemään, että täällähän pääsee läppärillä nettiiinkin ja samantien huomasin jo raapustavani tekstiä tänne ja tehtävä vieressä odottaa vuoroaan. Mutta matkalla ollaan siis Tampereella ja ikäväksi trio:mme muuttui duo:ksi eilen illasta, mutta elämä on välistä yllätyksiä täynnä. Toivottavasti kolmas naisemme paranee pian, eikä mitään ikävää tule esiin. Tietenkin aina tällaiset tilanteet laittaa huolen nostamaan olkapäälle. Ja huoli istuu siinä jalkojaan heilutellen niin kauan kunnes sanotaan ettei siihe ole aihetta. Parane pian, rakas, tärkeä ystäväni, tukipilarini ja hengenheimolaiseni <3
Mutta tänne olen menossa ja toivottavasti tulen kotiin ison kasan ideoita rikkaampana ja mukavien tuliasten kera :) Kirjoittelen paluumatkalla raporttia millaista oli :)
http://www.kadentaidot.fi/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti