Olen monet kerrat istunut rappusillani tämän blogin perustamisen jälkeen. Olen monet kerrat tonkinut kynnen aluset mullassa, olen monet kerrat kuvannut kaikkea. Mutta mitään en ole saanut tänne ylös. Mutta jos olisin vähän vapaa-aikani uhrannut tänne rustamiseen niin olisin paljon vähemmän saanut aikaiseksi ulkona. Taas joudun toteamaan; työ haittaa pahasti harrastuksia!
Yleensä minä istun todella rappusilla ja tuijotan. Olen tehnyt sitä siitä lähtien kun tiesin siihen kohdalle kotini tulevan. Heti ensimmäisistä hetkistä lähtien näin sieluni silmin minkalaista alan siihen suunnilleen tekemään, se oli vain tunne joka kumpusi.En tiedä tuleeko siitä koskaan valmiina niin hienoa kuin sisälläni sen tunnen, mutta sitten joskus sen tiedän. Todennäköisesti monesta ihmisestä se ei ole kummoinen, mutta minulle se on. Minä teen sen itse, itselleni. Se on minun sieluni kehto, terapiani. Minulle riittää, että avopuolisoni viihtyy siellä, saa tepsutella joskus paljain varpain. Minulle riittää, että räppäkäpäläni saavat nauttia siellä auringon paahtavista säteistä, piilotella luitaan ja lorkkia joen rannalla, kalastaen veden alta kaisloja korvien kelluessa pinnalla. Minulle riittää se. Muiden mielipiteet tulevat vasta sen jälkeen. Mutta kuitenkin sydämessäni toivon, että kehdostani tulisi niin kotoisa, että ystäväni tahtoisivat aina palata sinne, he haluaisivat tulla. Heille tulisi hauskoja muistoja pelailujen, saunomisten ja grillailujen lomassa.
Minä tahtoisin tehdä paratiisin jossa kaikilla olisi hyvä olla.
-Mikkelissä; huomenna kotiin-
1 kommentti:
Kiitos käynnistä! Tulinpa samantie vastavierailulle, kivalta kuulostaa sun blogisi suunnitelma ja tarkoitus. Täytyy tulla toistekin, kunhan saat kuviakin nähtäväksi. :) olit muuten laittanu sähköpostiosoitteesi näkyviin julkisesti, menikö vahingossa niin? Poistanko sen kommentin, ettei se näy jatkossa?
Lähetä kommentti